Päihdepalvelut työterveydessä
Lue lisää
Työpaikoilla pitäisi nähdä oireiden taakse.
Päihdelääkärin mukaan työelämässä käytävä keskustelu jumittuu liian usein väärään kysymykseen. Sen sijaan, että mietitään, miten alkoholiongelmainen ”saadaan kiinni” tai milloin tilanteeseen pitää puuttua kurinpidollisesti, yrityksissä pitäisi kysyä, miksi työntekijä on ylipäätään ajautunut käyttämään päihteitä selviytymiskeinona.
Mehiläisen päihdelääkäri Kaarlo Simojoen mukaan suomalaisen työelämän päihdekeskustelussa tarvitaan iso näkökulman muutos.
– Jokainen on aloittanut alkoholinkäytön tai muun päihteen käytön siksi, että siitä on saanut jotakin myönteistä: helpotusta, rentoutumista, mielihyvää tai hetken hengähdyksen. Jos tätä kokemusta ei ymmärretä, julkisuudessa ja työelämässä käytävä päihdekeskustelu jää helposti työntekijän oman kokemuksen kanssa ristiriitaan, hän sanoo.
Simojoen mukaan ongelma syntyy siitä, että yhteiskunnassa alkoholiin suhtaudutaan kaksijakoisesti. Kun käyttö on hallinnassa, sitä pidetään normaalina, sivistyneenä ja jopa palkitsevana osana arkea. Kun vaativa projekti on saatu maaliin, kuplajuomapullon korkki poksahtaa.
Mutta kun haittoja alkaa ilmetä, suhtautuminen kääntyy nopeasti jyrkän tuomitsevaksi. Työelämässä tämä näkyy helposti haluna löytää ongelmakäyttäjä, vaikka olennaisempaa olisi tunnistaa kuormittavat olosuhteet, riskitekijät ja ne tilanteet, joissa päihteestä on tullut työntekijälle stressinhallinnan väline.
Työelämän päihdehaitat eivät Simojoen mukaan näy enää samalla tavalla kuin aiemmin. Perinteinen mielikuva humalassa työpaikalle hoipertelevasta työntekijästä ei kuvaa ilmiötä kovin hyvin.
Nykyisin ongelma näkyy yhä useammin asiantuntija- ja tietotyössä: iltaisin juodaan muutama annos rentoutumiseen, viikonloppuna hieman enemmän, ja arki jatkuu näennäisesti normaalisti. Työkyky ei romahda kerralla, vaan alkaa heiketä vähitellen.
– Kyse ei enää ole vain siitä, että joku tulisi humalassa töihin. Paljon useammin kyse on siitä, että ihminen nukkuu huonosti, väsyy, ahdistuu, keskittyy heikommin ja tekee pitkään työtään vähän alle oman tasonsa.
Kognitiivisessa työssä haitta ei aina näy ulospäin yhtä selvästi kuin fyysisessä työssä, vaikka vaikutus tuottavuuteen, päätöksentekoon, luovuuteen ja palautumiseen voi olla merkittävä. Kun samalla yhä useampi työ vaatii tarkkaavaisuutta, muistia, ongelmanratkaisua ja tunnekuorman säätelyä, pienikin jatkuva kuormitus alkaa näkyä työn laadussa.
Suomalaisyrityksille päihteiden vaikutus näkyy merkittävinä kustannuksina: pelkästään niin sanotun tavanomaisen alkoholinkäytön arvioidaan heikentävän tuottavuutta jopa noin 650 miljoonalla eurolla vuodessa, ja kun mukaan lasketaan poissaolot ja muut haitat, nousevat kokonaiskustannukset arviolta miljardiluokkaan.
Simojoki kritisoi tapaa, jolla päihteistä työelämässä usein puhutaan. Julkinen keskustelu esimerkiksi mediassa pyörii yhä paljon sen ympärillä, miten ongelmakäyttäjä tunnistetaan ja miten tilanteeseen puututaan. Hänen mielestään työpaikoilla olisi paljon tärkeämpää tunnistaa ne olosuhteet, jotka lisäävät riskiä.
Onko työmäärä kohtuullinen? Saavatko ihmiset palautetta? Koetaanko työssä oikeudenmukaisuutta? Onko johtaminen tasapuolista? Pystytäänkö työyhteisössä puhumaan kuormituksesta ajoissa? Entä mitä tapahtuu muutostilanteissa, yt-neuvotteluissa tai silloin, kun tulevaisuus alkaa näyttää epävarmalta?
Simojoen vastaanotolla näkyy paljon tilanteita, joissa työntekijä kantaa vastuuta yli jaksamisensa, hoitaa perhearkea ja yrittää illalla vielä selvitä sähköposteista tai seuraavasta työpäivästä. Alkoholi tai muu päihde tarjoaa nopean helpotuksen – ainakin aluksi.
– Ihminen ei juo siksi, että haluaisi itselleen ongelman. Hän juovaikka siksi, että hänellä ei sillä hetkellä ole muuta keinoa saada kehonsa ja mielensä hetkeksi rauhoittumaan, Simojoki sanoo.
Työnantajan ei pitäisi ensisijaisesti miettiä, miten ”saa kiinni” liikaa käyttävän työntekijän. Olennaisempaa on kysyä, millaiset olosuhteet meidän työpaikallamme altistavat sille, että päihteestä tulee stressinhallintakeino. Tämä näkökulma muuttaa väistämättä esihenkilötyötä.
Tärkeää olisi ottaa huoli puheeksi ajoissa ja asiallisesti. Huomio voi lähteä yksinkertaisesta havainnosta: olet ollut viime aikoina aamuisin poissaoleva, olet vaikuttanut väsyneeltä, onko kaikki hyvin? Tällainen lähestymistapa ei leimaa eikä syytä, mutta avaa mahdollisuuden puhua.
– Päihteiden käyttöä ei pitäisi tarkastella ensisijaisesti moraalisena ongelmana vaan signaalina siitä, että jokin työntekijän elämässä tai työssä on mennyt epätasapainoon, Simojoki sanoo.
Työpaikan kulttuurilla on suuri merkitys päihdeongelmien vähentämisessä. Jos työntekijä pelkää leimautumista, hän ei kerro tilanteestaan ajoissa. Silloin ongelmat etenevät helposti siihen pisteeseen, että ne näkyvät jo selvästi työssä ja terveydentilassa.
Simojoen mukaan ihannetilanteessa työntekijä voisi puhua esihenkilölleen jo silloin, kun huoli on vasta herännyt: olen huomannut, että käytän alkoholia aiempaa enemmän rentoutumiseen, enkä oikein voi hyvin. Tämä edellyttää, että apuun hakeutuminen näyttäytyy työpaikalla myönteisenä ja vastuullisena tekona, ei epäonnistumisena. Simojoki kärjistääkin, että jokainen varsinainen hoitoonohjaus on tavallaan epäonnistuminen: silloin työntekijä, esihenkilö, työyhteisö ja työterveys eivät ole onnistuneet tunnistamaan tilannetta riittävän varhain.
Varhaisessa vaiheessa keskustelu voi olla vielä hyvin rakentavaa. Työntekijä saa mahdollisuuden puhua kuormituksestaan, tarkastella omaa käyttöään ja saada tukea muutokseen. Joskus kyse on unen, stressin tai mielialan ongelmista. Joskus työnkuormaa pitää aidosti keventää. Joskus työntekijä tarvitsee hoitoa. Usein tarvitaan näitä kaikkia yhdessä.
Simojoen ajatus kiteytyy siihen, että työpaikalla pitäisi uskaltaa kysyä aiempaa useammin: miten voin auttaa?
– Se on hyvin erilainen kysymys kuin: milloin otat itseäsi niskasta kiinni?
