Kasvutarinoita: Antaa surun tulla

Surun tuntemiseen, sen ilmaisemiseen ja siihen reagoimiseen on yhtä monta tapaa kuin on ihmistä. Vanhemman tehtävä on tunnistaa lapsen suru, sanoittaa sitä ja ohjata lasta surun käsittelyyn, kirjoittaa perheterapeuttimme Riina Suhonen.

Samalla tavalla kuin kaikki aikuiset eivät itke hautajaisissa, kaikki lapsetkaan eivät itke surujaan. Lapsen suru voi tulla ulos piirtämällä tai kirjoittamalla, kiukkuna tai turhautumisena, tai se saattaa näkyä kiinnostuksen puutteena normaalisti kiinnostavia asioita tai harrastuksia kohtaan. Sama lapsi voi käsitellä surujaan eri tavalla surusta riippuen.

Yli kymmenen vuoden työskentelyni koulukuraattorina ja perheterapeuttina on avannut ovia lapsen surun maailmaan. Kohtaamani lapset ja nuoret ovat kokeneet elämässään erilaisia suruja: läheisten sairastumista tai kuolemaa, vanhempien myrskyisiä avioeroja tai syvällä tuntuvia muutoksia perhe- tai ystävyyssuhteissa.

Kun perhettä kohtaa suru tai kriisitilanne, vanhemmat saattavat ajatella, että lapsi suree samalla tavalla kuin vanhemmat itse. Lapsi ei kuitenkaan ole kopio vanhemmistaan, vaan suru ilmenee ja sitä käsitellään eri tavalla niin vanhempien ja lasten kuin sisarustenkin välillä.

Kun on surullinen, saa huutaa lujaa metsässä tai tyynyä vasten, itkeä läheisen olkapäätä vasten, saa juosta kovaa, jotta suru vähenisi. Lapsi tarvitsee surun kokemiseen monesti aikuisen apua. Lapsen kanssa on hyvä puhua erilaisista tavoista surra ja tuoda esiin myös se, miten surua ei kannata purkaa: lyömällä, potkimalla, hajottamalla tavaroita tai itseä vahingoittamalla.

Joskus aikuisten suru muuttuu lasten suruksi. Muumipappa ja Meri -kirjassa Muumipappa käy läpi ikäkriisiä ja tuntee itsensä tarpeettomaksi. Tilanteesta oireilee koko perhe, ja papalle ja mammalle kehkeytyy aviokriisi. Samalla Muumipeikko lähestyy teini-ikää ja kokee yksinäisyyttä, kun isä tai äiti eivät ole turvana yksinäisyyden tunteita vastaan.

Lapsen ja aikuisen surun kesto voi erota radikaalistikin toisistaan. Lapsi saattaa surra avioeroa pitempään kuin aikuinen, joka on kenties prosessoinut eroa jo pitkään tai ehtinyt jopa jo rakastua uuteen kumppaniin. Jos perheen lähipiirissä taas sattuu kuolemantapaus, lapsen suru voi aikuisen näkökulmasta tuntua lyhyeltä. Kuoleman kohdalla lapsen suru voi olla puuskittaista: siinä missä aikuisella menetys on jatkuvasti läsnä, lapsen mieleen se palautuu esimerkiksi menetetyn isovanhemman kanssa leikityn leikin tai laulun yhteydessä.

Empatia lasta kohtaan on kriisin ja surun käsittelyssä avainasemassa. Vanhemman esimerkillä surun osoittamisessa, sanoittamisessa ja käsittelyssä on myös lapsen kehityksen kannalta suuri merkitys. Lasta ei voi suojella surulta – suru kuuluu elämään.

Joskus suru saattaa olla niin suurta, että lapsen persoonallisuus muuttuu, hän on apaattinen ja sulkeutunut. Silloin perheen on hyvä hakea tilanteeseen ammattiapua. Pahinta on jättää lapsi surussaan yksin tai vaille sitä tunnetta, että juuri hänen surunsa on vanhemmille se kaikkein tärkein ja suurin suru.

Kolumnin on kirjoittanut Töölön Mehiläisessä vastaanottoa pitävä, sosiaalipsykologi, perheterapeutti ja koulukuraattori Riina Suhonen.

Lapsuus muodostuu monesta tekijästä – Mehiläisestä löydät tekijät hyvän lapsuuden tukemiseen. #lapsuudentekijät

Lue myös:

Lasten hyvinvointi ja terveys