Lääkärin tehtävä on säilyttää lapsen luottamus

Blogi 8.9.2020

Maailmaan syntyy joka päivä lapsia, joiden käsi on erilainen kuin muilla. Lapsella on ehkä poikkeava määrä sormia tai ei sormia lainkaan. Minut toi käsikirurgian erikoislääkäriksi kiinnostus nimenomaan synnynnäisten poikkeavuuksien hoitamiseen. Niitä korjatessa lääkärillä ei ole selkeää ohjenuoraa, vaan hänen pitää tarkasti tutkien ja luovasti miettiä, miten käsi saadaan mahdollisimman hyvin toimivaksi.

Lapsista, joilla on synnynnäisiä poikkeamia, näkyy erityisen selvästi välittömyys ja positiivisuus. Jos vaikka yksi sormi ei toimi kuten muut, ei lapsi ajattele, että jokin toimii huonosti. Sen sijaan lapsen mielestä hänellä on monta hyvää sormea, joilla pystyy tekemään vaikka mitä. Ihailen sitä, miten lapset osaavat hyväksyä kehonsa sellaisena kuin se on. Aikuiset keskittyvät helposti vain puutteisiin.

Vastaanotolle tulee paljon lapsia myös erilaisten käsivammojen vuoksi. Toisin kuin aikuisilla, lapsilla esimerkiksi rannemurtuma ei yleensä johdu liukastumisesta, vaan vahinko tulee harrastuksissa tai leikeissä, lapsen pudotessa kiipeilytelineestä tai trampoliinilta, tai sormen jäädessä oven väliin.

Kun lapsi astuu sisään vastaanottohuoneeseen, en halua heti syöksähtää itse asiaan. Juttelen ehkä vastaanotolla olevista esineistä tai lapsen mukana tuomistaan leluista. Itse tutkimus on hyvä aloittaa tarkastelemalla ensin tervettä kättä. Näin lapsi näkee, ettei siinä tapahdu mitään kovin erikoista. Tutkimus tapahtuu aina lapsen ehdoilla: eihän esimerkiksi vauvan koukussa olevaa kättä voi väkisin suoristaa, vaan sille pitää antaa aikaa ja tarttua tilaisuuteen, kun sellainen tulee.

Mielestäni kaikilla meillä lapsia hoitavilla lääkäreillä on yhteinen tehtävä luoda positiivisia kokemuksia ja säilyttää lapsen luottamus terveydenhoitoon. On äärettömän tärkeää, että lapsi uskaltaa tulevaisuudessakin tulla lääkärille.

Vastaanotolla saa minusta olla myös hauskaa. Jos lapsella on kipsi, kysyn, kumman käden hän on loukannut – moni lapsi varmasti ihmettelee, että luulisi lääkärin sen tajuavan. Kysyn mielelläni kysymyksiä, joihin lapsi osaa itse vastata. Näin hän saa ottaa ohjat omiin käsiin.

Minulla on 3-, 9- ja 13-vuotiaat lapset. Isänä oleminen on muuttanut minua lääkärinä pikkuhiljaa, kun olen tutustunut lasten maailmaan eri ikävaiheissa. Lasten harrastusten kautta olen ymmärtänyt myös kilpaurheilun tärkeyden lapselle. Moni harrastaa intensiivisesti urheilua tai vaikka musiikkia, ja silloin raajan paranemisella voi olla aivan erityinen merkitys.

Oman vanhemmuuteni myötä olen oppinut myös paremmin hoitamaan vanhemman huolta. Joskus lääkärille on alusta asti selvää, ettei lapsen vamma ole vakava, mutta vanhempi ei sitä tiedä, jollei hän saa asiasta tarpeeksi tietoa.

Olen onnellinen, että lapsillani on empaattinen ja huolehtivainen äiti. Lääkärin ammatti vaikuttaa nimittäin siihen, että jos totean lapsen haaverin vaarattomaksi, suhtautumiseni on vähän sellainen, että nousepas ylös ja jatketaan matkaa. Minun täytyy muistuttaa itseäni, että toisin kuin lääkärin, isän tehtäviin kuuluu myös hoiva ja lohdutus, joita lapset tarvitsevat.

Tietyissä asioissa olen toisaalta ammattini vuoksi erittäin varovainen vanhempi. Perheenjäsenet saivat esimerkiksi toivoa trampoliinia aika monta vuotta, ennen kuin sellainen hankittiin meidän pihallemme.

Lempimuumihahmoni?

Nuuskamuikkunen edustaa minulle seikkailua ja maailman ihmettelyä. Hän suhtautuu avoimesti uusiin asioihin ja kohtaamisiin.

Blogitekstin kirjoittaja on käsikirurgian erikoislääkäri Antti Sommarhem, jonka vastaanotto on Töölön, Vantaan Kielotien ja Ympyrätalon Mehiläisessä sekä Mehiläinen Neo Turussa.