Muodostelmaluistelujoukkue Helsinki Rockettes: Yksinäisyys ei näy ulospäin

Blogi 3.2.2021

Tyttö havahtuu siihen, että on yksin. Hän on jo turtunut ja tottunut tilanteeseen, ja vaikka hän pyytää apua, hän ei lopulta usko pääsevänsä pois. Kuuleeko kukaan ajoissa?

Tämä tarina voi olla todellisesta elämästä tai kuvitelmaa. Siihen on kuitenkin helppo samaistua, sillä jokainen on kokenut joskus olevansa yksinäinen.

yksinäisyys

Me Helsinki Rockettesissa luistelemme tänä vuonna lyhytohjelman teemaan yksinäisyys. Yksinäisyyden tulkinta on haastavaa, koska yksinäisyys on tunne, joka ei välttämättä näy mitenkään ulospäin. Ihmiset esittävät, että kaikki on hyvin ja arki rullaa.

Yksinäisyys kuitenkin aiheuttaa fyysistä kipua ja ahdistusta, joten ehkä meidän tulkintamme yksinäisyydestä on se, miltä yksinäisyys näyttäisi, jos ihmiset näyttäisivät rehellisesti tunteensa. Miltä tuntuu, kun huomio, ymmärrys ja katseet eivät kohdistu koskaan sinuun tai kohdistuvat aina väärässä valossa. - Mikä minussa on vikana? Itse keksityt selitykset laskevat itsetuntoa ja pahentavat pelkoa torjutuksi tulemisesta.

Rockettes-luistelijoiden somekuvissa näkyy, että matkustimme viime kaudella hauskan jengin kanssa Kaliforniaan ja Kiinaan kilpailemaan. Mutta jos haluaisit sydänystävän, jota joukkueessa ei olekaan, voi silti porukassa olla yksinäinen.

Isossa joukkueessa vie aikaa oppia tuntemaan kaikki. Alkuverkassa kannattaa välillä ihan tietoisesti hölkätä ja heittää jalkaa muidenkin kuin tutuimpien joukkuekavereiden kanssa, sillä joukkuehenki ei rakennu itsestään. Lapsena opittujen käytöstapojen lisäksi meillä on joukkueessa sovitut pelisäännöt, käyttäydymme toisiamme kohtaan kauniisti ja osaamme olla ryhmässä.

ilo

Treeniympäristö on siinä mielessä ongelmallinen, että treenaamiseen ei kuulu omien asioiden avaaminen. Kuitenkin kopissa ehtii jutustella ja tekee hyvää, että saa vaihtaa mielipiteitä ihan turhistakin asioista. Kisamatkalla, kun on aikaa jutella rennommin, on hauska huomata, että jäällä tarkka ja tavoitteellinen treenikaveri onkin toisessa ympäristössä aivan erilainen.

Rockettesiin on muuttanut paljon luistelijoita ulkopaikkakunnilta, joten luistelijan perhe ja vanhat verkostot jäävät kauas. Uuden lähipiirin muodostaminen luistelun ulkopuolelle voi olla Helsingissä haastavaa ja hidasta. Nyt korona-aikaan jäähalli on ainoita paikkoja, joissa ollaan sosiaalisia ja tavataan kavereita, kun koulu ja opiskelu tapahtuvat etänä. Jos asuu yksin, se ei välttämättä riitä.

Toisaalta urheilukuplassa eläminen voi tehdä meistä yksinäisiä. Vaikka kivoja lapsuudenystäviä ja koulukavereita on eri paikoista, treenaaminen estää tapahtumiin osallistumisen tai mukaan menemisen. Voi olla niinkin, että sosiaaliset tarpeet täyttyvät jo harrastuksessa, eikä siksi koulussa etsi ja hae uusia ystäväporukoita kovin aktiivisesti.

Kun tulee uutena joukkueeseen, tutustumisvaihe vaatii aina uusilta ja vanhoilta vastaan tulemista. Nona pääsi joukkueeseen kesken kautta toisen luistelijan loukkaantumisen takia ja tunsi aluksi olonsa yksinäiseksi. Koska hän ei tiennyt askeltakaan kummastakaan ohjelmasta, niiden kysyminen vanhoilta luistelijoilta tuntui hiukan pelottavalta ja jännittävältä.

Kuuluminen joukkueeseen on jo iso juttu. Ihmiselle on tärkeää kuulua johonkin ja olla siinä tärkeä.
Mitä kuuluu -kysymykseen harvoin kukaan vastaa ihan suoraan. Muistetaan pysähtyä kuuntelemaan oikeasti, mitä toiselle kuuluu. Asetutaan toistemme asemaan ja olla empaattisia. Me ihmiset tarvitsemme toisiamme.

- Heta Saukkola ja Nona Vihma
Helsinki Rockettes

joukkueKuvat: Sari Niskanen