
25.9.2026

Nuorten mielenterveydenhaasteet ja jaksaminen työelämässä puhuttavat monessa yrityksessä. Mediassa nuorten mielenterveyshaasteita on lähdetty selittämään karkeilla yleistyksillä, kuten tunteissa vellomisella, epärealistisilla odotuksilla tai itsekkyydellä, sysäten vastuuta yksilöille.
Keskustelu nuorten mielenterveyshaasteista on usein mustavalkoista ja haasteita perustellaan yksilöstä ja nuoresta iästä johtuviksi. Nuoret eivät kuitenkaan ole yhtenäinen joukko. Esimerkiksi kolmekymppisen asiantuntijan haasteet voivat liittyä enemmän työn korkeaan kognitiiviseen kuormaan ja korkeaan vaatimustasoon. Vastavalmistuneen nuoren haasteet voivat puolestaan kummuta haasteista työllistyä koulutusta vastaavaan työhön ja varmistaa riittävä toimeentulo.
Kun katsotaan nuorten sairaspoissaolosyiden kehitystä, on totta, että mielenterveysperusteiset poissaolot, erityisesti ahdistuneisuushäiriöiden osalta, ovat kasvaneet runsaasti viime vuosikymmeninä - joskin kasvu on lähtenyt myös taittumaan. Sen sijaan tarina siitä, että nuoret kuormittuisivat liiaksi työelämästä ja tippuisivat siksi sen ulkopuolelle, ei pidä paikkaansa. Valtaosa nuorten mielenterveysperusteisista työkyvyttömyyseläkkeistä tulee työelämän ulkopuolelta; eli henkilöiltä, jotka eivät ole missään vaiheessa kiinnittyneet työelämään.
Nuoremmilla sukupolilla näyttää toki olevan matalampi kynnys avun hakemiseen mielenterveyden pulmissa, mikä on positiivista, sillä oikea-aikainen ja riittävän varhainen avunsaanti ehkäisee tehokkaasti ongelmien monimutkaistumista. Palvelujärjestelmän pirstaleisuus voi kuitenkin muuttaa matalan kynnyksen korkeaksi. Ei ole tavatonta kohdata työterveydessä osa-aikaisesti työskentelevää opiskelijaa, joka on ruuhkautuneesta opiskeluterveydenhuollosta ohjattu ottamaan yhteyttä kunnan mielenterveyspalveluihin, josta puolestaan ohjataan työterveyshuoltoon työsuhteen tullessa ilmi. Pahimmillaan tässä pallottelussa voi mennä kuukausia – onko ihme, että haasteet ovat ehtineet pahentua sellaisiksi, jotka vaikuttavat myös työkykyyn?
Nuoret ovat astuneet myös hyvin erilaiseen työelämään kuin aiemmat sukupolvet. Työ muuttuu nopealla tahdilla ja opintojen aikana hankittu osaaminen voi yllättävän nopeasti vanhentua. Pitkät työsuhteet tai edes ensimmäisen oman alan työpaikan saaminen ei ole itsestäänselvyys. Myös globaalit kriisit ja työelämän nopea muutossykli voivat saada oman urapolun näyttämään hyvinkin epävarmalta.
Sen sijaan, että keskitymme vain haasteisiin, meidän tulisi pohtia, mitä konkreettista voimme työpaikoilla tehdä nuorten työelämään kiinnittymisen ja työssä suoriutumisen tukemiseksi. Selkeät odotukset, aktiivinen palautteenanto ja kohtaaminen yksilönä ovat hyvä alku kenen tahansa johtamiselle, mutta ensiarvoisen tärkeää työuran alussa oleville. Kun tuemme nuorta hahmottamaan työn odotukset, annamme palautetta osana arkea ja osoitamme kiinnostusta heidän kokemuksiinsa ja ammatillisiin toiveisiinsa, tuemme sekä nuoren ammatti-identiteetin vahvistumista että onnistumisen edellytyksiä työssä.
Tämän lisäksi on hyvä muistaa, että mahdollisista mielenterveydenhaasteista voi ja kannattaa puhua. Esimerkiksi ahdistus ei automaattisesti tarkoita, ettei työntekijä ole työkykyinen tai on sairauspoissaolon tarpeessa. Vuoropuhelua tarvitaan ensisijaisesti työntekijöiden ja esihenkilöiden välillä, mutta tarvittaessa myös työterveyshuollon osallistaminen keskusteluihin on tarpeen. Matalalla kynnyksellä järjestetty työterveysneuvottelu on esimerkki hyvästä tavasta saada yhteinen käsitys kokonaistilanteesta ja mahdollisista keinoista tukea nuoren työssä suoriutumista.
Lopuksi toivoisin työpaikoilta yhteistä vastuunkantoa siitä, miten puhumme nuorista. Tietyn ikäryhmän leimaaminen “ahdistuneeksi” tai “vaikeasti johdettavaksi”, ei mielestäni palvele kenenkään etua. En myöskään usko, että kukaan meistä toivoo tulevansa kohdatuksi ensisijaisesti vain ikäryhmänsä edustajana.
Blogiartikkelin on kirjoittanut Mehiläisen työterveyspsykologi Eerika Kunnari.