Antti Kylliäinen– On se väärin, että elinkautisestakin voi päästä vapaalle jalalle jo kymmenen vuoden jälkeen mutta työssä joutuu kitumaan täydet neljäkymmentä vuotta, huokaisi muuan nelivitonen todettuaan oman kakkunsa olevan vasta juuri ja juuri puolivälissä.

Työurien piteneminen olisi monessakin mielessä hyvä asia. Se ratkaisisi pienenevien ikäluokkien ja pitenevän eliniän odotteen kansantaloudelle aiheuttamia ongelmia. Sen myötä ikääntyvien työntekijöiden vuosien kuluessa hankkima viisaus ja ymmärrys saattaisivat vihdoin saada ansaitsemansa arvon ja työuransa alussa olevat nuoret voisivat odottaa tulevansa entistä paremmin autetuiksi leivän syrjään.

Kyse onkin vain siitä, miten temppu tehdään, kun tavallisen suomalaisen kokemus työelämästä on mikä on.

Poliitikkojen suosimasta meillä-ei-ole-muita-vaihtoehtoja –argumenteista tuskin on suurta hyötyä: kansantaloudelliset syyt eivät paljoa paina, kun toisessa vaakakupissa on oma eloonjääminen. Ihmisen perimmäisen ahneuden varaan ei myöskään kannata liikaa laskea. Toisin kuin edelliset sukupolvet tämän päivän nuoret eivät tutkimusten mukaan enää ole valmiita mihin tahansa, kun vain hinnasta sovitaan.

Ainoaksi keinoksi jää työhyvinvoinnin ja työn mielekkyyden nostaminen. Sen jälkeen, kun välttämättömimmät materiaaliset tarpeet ovat vuosikymmenien mittaan tulleet tyydytetyiksi, työtä tehdään vain juuri niin kauan kuin se on ihmisen hyvinvoinnin ja onnellisuuden kannalta hyödyllistä. Jos työ ottaa enemmän kuin antaa, se jää tekemättä.

Työelämän olosuhteet on helppo panna ihmistä suurempien voimien syyksi. Minkäs teet, kun markkinavoimat heittelevät, globalisaatio kaatuu päälle ja kansainväliset finanssikriisit tulevat ja pilaavat kaiken. Tosiasiassa työhyvinvointi on kuitenkin suurimmaksi osaksi kiinni siitä, mitä omalla työpaikalla ja työyhteisössä tapahtuu, niistä pienistä jokapäiväisistä asioista, joihin jokainen voi itse olla vaikuttamassa.

Työhyvinvoinnin ja –tyytyväisyyden nousu alkaa ihmisen mittaisen työelämän ja inhimilliset tekijät huomioon ottavan työkulttuurin rakentamisesta. Lähtökohtana on se, että jokainen ihminen hyväksytään omana itsenään, kaikkine luonteenpiirteineen, tunteineen ja mielipiteineen. Että jokainen voi ja saa liiaksi pelkäämättä ja ahdistumatta tehdä kaikki ne virheet, jotka joka tapauksessa tekee. Että se, minkä ihminen parhaansa yrittämällä mutta itseään riistämättä ja omasta hyvinvoinnistaan tinkimättä voi itsestään antaa, on tarpeeksi.

Olisi tietysti erinomaisen hauskaa, jos työnantaja, valtiovarainministeriö, EU-komissio ja Maailmanpankki jonain päivänä ryhtyisivät suhtautumaan ihmiseen sen mukaan, mikä on hyvin ja oikein. Mutta sitä odotellessa ei ole pahitteeksi, jos itse tartumme toimeen ja opettelemme armahtamaan itseämme ja toisiamme.

Maailma ei ole ainoastaan sellainen kuin on. Se on myös sitä, mitä me siitä teemme.

Jaa